Emännän puheenvuoro

Kuinka paljon koiran omistaja pystyy pystyy todella vaikuttamaan koiransa luonteeseen? Pystyykö siihen ollenkaan vai paljonkin? Entäpä kuinka paljon, jos ollenkaan, vaikuttaa toisen koiran läsnäolo pennun kasvamiseen. Tälläistä on tullut mietittyä jo pidemmän aikaa. Wagnerin kanssa ehdin vuoden päivät elämään ennen nuoren herran saapumista. Mielestäni Wagner on ollut aina jotenkin varhaiskypsä. Tietysti se oli pentuna pentumainen, mutta kuitenkin aika rauhallinen tapaus. Toisia koiria se on aina rakastanut valtavasti, eikä koolla ole ollut missään vaiheessa väliä. Liekö se ollut iän tuomaa vai lauman uuden jäsenen vaikutusta, mutta vuoden iässä Wagnerista tuli kuitenkin esiin hyvin äijämäisiä piirteitä. Nykyään pitää kuopia takajaloilla maata ja kertoa nuoremmille uroksille, että 'mä oon sitten pomo täällä puistossa'.  Nuorempaa painosta pitää myös tietenkin puolustaa, aivan kuin se ei itse siitä selviäisi. Ja siitä pääsemmekin sitten tähän nuorempaan tapaukseen. Siis millainen Schubertista olisi tullut, jos se olisi ainoa koira? Tietenkään en tähän ikinä tule saamaan vastausta, mutta se ei estä minua pohtimasta asiaa. Wagner ja Schubert ovat hyvin erilaisia luonteiltaan. Schubert on huomattavasti varautuneempi toisia koiria kohtaan koirapuistossa. Hihnassa kulkiessa molemmat ovat kyllä yhtä sosiaalisia ja samanlaisia touhottajia. Onneksi Schubert ei ole oppinut sentään ihan yhtä hurjaksi vetäjäksi kuin isoveljensä. Schubert on oman tiensä kulkija. Sellainen mietiskelijä. Puistossa se tykkää mennä omia polkujaan ja haahuilla ympäri puistoa. Ellei sitten paikalle satu joku josta Pertti ei yhtään välitä. Sitten sen saattaa hyvinkin löytää mun jalkani vierestä kyyhöttämästä. Kun taas Wagner pitää aina huolen itsestään, ei liiemmin (jos ikinä) tule luokseni apua/turvaa hakemaan. Oliko Wagner niin suojelevainen Schubertista nuorempana, että Schubertista on siksi tullut vähän nössö? Siis ei se ole paha asia. Kyllä nössö saa olla. Schubert oli kuitenkin pentueensa kingi. Ja ihan pentuna se oli kyllä todellinen tyranni (ehkä nyt jo vähän liian hurja termi). Oli hetkiä jolloin ajattelin, että olenkohan mä tehnyt ihan tyhmästi, kun olen toisen koiran mennyt hankkimaan. Ei sitä kauaa kestänyt ja olen enemmän kuin tyytyväinen ihanaan laumaani. Schubert vaan oli niin erilainen pentu kuin Wagner. Ennen kolmatta koiraa en voi sen suurempia johtopäätelmiä tämän asian suhteen varmastikaan tehdä. Joten vastausta saan odottaa vielä pitkään. Kolmatta mäykkyä ei nimittäin ole ihan vähään aikaan tulossa. Kahdelle minulla on hoitopaikka, mutta kolmannelle siellä ei kuulemma enää ole "tilaa". :)

Toinen asia koskee asiaa, mitä ihmisten tulisi oppia koirilta. Siis tämä on vain yksi asia. Niitä on useampiakin. Eilen pojat ottivat vähän yhteen. En tiedä mistä se lähti. Olin tekemässä itselleni salaattia keittiössä, kun ilmeisesti joku ruoantähde tippui maahan ja siitä sitten lähti tappelu, että kummalle se tähde nyt kuuluu. Wagner on pomo, joten Schubert sai köniin. Mitään ei sattunut (onneksi). Schubert vaan loukkaantui henkisesti. Mielenkiintoisen asiasta teki kuitenkin se, että laitoin Wagnerin "jäähylle" vähäksi aikaa, että saatoin varmistaa ettei Pertille käynyt mitään. Pertti huusi lähes täyttä kurkkua ja tärisi kauttaaltaan. Mihinkään ei kuitenkaan tuntunut sattuneen ja jo hetken kuluttua luun syöminen alkoi kiinnostaa. Sitten kävin hakemassa Wagneri takaisin eteisestä. Sen ilme oli sen näköinen, kun se olisi tehnyt jotain pahaa. (Jota se tietty kyllä oli tehnytkin.) Olen kuitenkin ymmärtänyt, että tälläinen olisi koirien inhimillistämistä. Ettei koirat oikeasti osaa olla pahoillaan. Mutta osaavatko kuitenkin? Tai ymmärtävätkö oikeasti tehneensä jotain pahaa. Wagner meni pitkin seiniä ja yritti pitkään pysytellä mahdollisimman kaukana Schubertista, vaikka Schuberthan se oli se joka oli "taistelun" hävinnyt. Meni vielä kohtalainen tovi ennen kuin Schubert meni sitten esittelemään sovinnon elkeitä Wagnerille. Jotenkin nurinkurinen järjestys, vai? Toisaalta, ei eläinten maailmassa lauman johtaja varmasti pyytele anteeksi sitä, että on näyttänyt missä kaappi seisoo. Olenkohan minä edes tämän lauman johtaja?! Kunnioittaako nuo karvakasat minua lainkaan?

Tälläistä pohdintaa tällä kertaa. Jos sitä vaikka seuraavalla kerralla päästettäisiin taas koiratkin ääneen.

PS. Wagner oli lauantaina käymässä Turussa näyttelyssä. Tuloksena käyttöluokan toinen sija. ERI tuli, mutta SAta ei herunut. Hyvä näinkin. ERIin on oltava aina hyvin tyytyväinen. Ja niin olenkin. Reilun viikon päästä taas kehään. Sillä kertaa Perttikin pääsee mukaan.

Trimmi

Schubert poseeraa trimmin jälkeen.

Schubert: "Mä kävin tiistaina trimmissä. Voi pojat kun musta tuli komean näköinen. Ei sillä ettenkö mä olisi ollut komea jo ennen trimmiäkin, mutta kyllä nyt keplaa vielä paremmin. Emännän mielestä mä laihduinkin ainakin kilon. Nyt mä vaan toivon, että alkaisi saamaan sitä ruokaa enemmän, jahka olen kerta laihtunutkin. Ei ole toistaiseksi enempää ruokaa näkynyt. Ihan uskomatonta.

Eilen illalla me käytiin pitkällä lenkillä. Oli ihan uusia maisemia. Käveltiin pitkin Malmin peltoja. Oli todella mukava sää, niin mikäs siellä oli kävellessä. Emäntä otti kuvankin meistä. Siellä olisi ollut niin ihana juosta vapaana. Ja kyllähän me oltais tultu kutsuttaessa takaisin, jos olisi ilman hihnaa päästy menemään.

Wagner ja Schubert Malmin pelloilla kävelyllä.

Tänään oli tullut hirmuisesti uutta lunta. Voi vitsi siellä oli mahtava mennä pitkin hankia. Käytiin koirapuistossa tervehtimässä tuttuja. Siellä oli Emma ja Sisu. Emma on aivan ihana tyttö. Se on sellainen ruskea labbis. Ei se enää ihan nuori ole, mutta en mä ole ikärasisti. Kyllä mulle kelpaa vanhemmatkin naiset. Niillä on katsokaas tuota elämän tuomaa kokemusta, mitä multa vielä vähäsen puuttuu. Emmakin oli ihan fiiliksissä tuosta lumesta. Siellä me juostiin pitkin hankia. Voi pojat meillä oli mukavaa! "

Vuodenvaihde

Wagner:

Onpahan ollut viikko. Olen päässyt monena päivänä piiitkälle lenkille, kun säät on vihdoin olleet inhimillisiä, eikä ole tullut vettä niskaan (mahanalusesta puhumattakaan). Mua kävi katsomassa uudenvuoden aattona hirmuinen määrä ihmisiä. Ja yksi isovillakoirakin uskaltautui mun reviirille. Me yritettiin nätisti leikkiä, mutta koko ajan mut laitettiin jäähylle. En tajua miksei ne voineet nostaa niiitä lasejaan käteen, jos ne niin kovasti pelkäsi niiden kaatumisen puolesta. Ihmiset, ota niistä selvää. Uudenvuodenpäivänä me käytiin schubertin kanssa tosi pitkällä lenkillä. Laajennettiin taas reviiriämme, tällä kertaa Viikin suuntaan. Siellä pitää käydä toistekin. Siellä oli tosi kivaa!

Tossa kuvassa näette mun parhaan lelun. Se on sorsa. Siinä oli alunperin kaksi vinkua, mutta mä poistin heti toisen niistä. Mitä kahdella tekee, kun yksikin riittää? Musta on ihan parasta vetoleikit. Emäntä ei vaan jaksa kauaa sitä leikkiä mun kanssa. Niinpä mun pitää vinguttaa sitä toista vinkua suussani ja viedä se lelu niin lähelle emäntää, että sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin leikkiä mun kanssa. Toistaiseksi tää on ollut tosi tehokas tapa.

Tänään sää oli ihan *aska! Vettä tuli niskaan sellaisella tahdilla, ettei mitään rajaa. Ja mikä tuuli! Mun korvat meni koko ajan nurin. Hyi himputti. Eikö vois tulla jo kesä!

Schubert:

Parasta elämässä on ruoka, ruoka, ruoka nukkuminen ja lisääntyminen. Tartteeko sitä nyt muuta tällainen nuori mies elääkseen? Toki ulkoileminenkin on tosi nastaa. Harmittaa vaan, kun pitää kulkea aina sen remmin kanssa. Enkö mä muka pystyisi kulkemaan ilman hihnaa? Enkö mä muka osaisi tulla käskystä takaisin? Enkö mä osaisi väistellä niitä kovaa liikkuvia peltimöhkäleitä?

Uutena Vuotena yksi koira uskaltautui mun reviirille. Mä tein sille kyllä selväksi, että tää on mun kotin. Kyllä se sitten ihmeen hyvin ymmärsi, kun mä pari kertaa sille sanoin kovan sanan. Se oli kyllä tosi iso koira. Sen jalka oli mun kokoinen, melkoinen köriläs. Ei mulla tässä tällä erää. Hyvää alkanutta vuotta vaan kaikille koirakavereille!

Schubert

Moi! Mä olen oikealta nimeltäni Taxette's Quintero, mutta mua kutsutaan nimellä Schubert tai sitten vaan ihan tuttavallisesti Pertti. Mä asun emännän ja isoveikan kanssa Stadissa. Mä olen citykoira, en mikään landepaukku. Mä synnyin 15.6.2010, mutta mä en kyllä muista itse siitä mitään. Jotain tais kuitenkin mennä syntyessä mönkään, koska mulla on muistona vähän normaalia lyhyempi häntä. Hyvin sillä kuitenkin pärjää, erotumpahan massasta paremmin.

Mun ehdoton ykkönen maailmassa on ruoka. Siis mä RA-KAS-TAN ruokaa! Tyhmä emäntä ei vaan tajua antaa mulle tarpeeksi ruokaa. Aina nälässä pitää. On muka mulle itselle parempi etten lihoa. Katsois itseään peilistä. Hyvin sekin omalla pyöreällä olemuksellaan lyllertää eteenpäin. Mä olen kaikkiruokainen. Kaikkea pitää ainakin kerran kokeilla. On mulle tullut pari kasvista ja hedelmää eteen josta en kyllä liiemmin pitänyt, mutta lihasta en ikinä kieltäydy. :)

Nuorempana mä kiertelin meneksykkeesti kehissä. Mä olin kerran jopa ROP-pentu. Sitten tapahtui jotain - mä kasvoin isoksi ja siihen on menestys sitten jäänytkin. Mä kun en oikein tajua, että miksi siellä kehässä pitää ravata. Ravaaminen on ihan yliarvostettua. Miksen mä voisi pomppia siellä, jos mua huvittaa?! Omituista sakkia siellä näyttelyissä. Sitten mun pitää seistä pitkään paikallaan ja aina joku on asettelemassa mun jalkoja "parempaan" asentoon. Siis väittääkö ne, etten mä muka osaa edes seistä. Kyllä mä vielä niille näytän. Vielä kerran mä kävelen siellä sitä ihmeen ympyrää niin hienosti ja seison sen jälkeen niin ryhdikkäästi ettei kenelläkään ole enää muuta sanomista. Katsotaan sitten kuka sanoo ja mitä sanoo.

Mä tykkään myös linnuista. Emäntä on vaan niin inhottava ettei se anna mun juosta niiden perään. Se pitää mun kaulassa jotain ihme kuristavaa ja hiostavaa asiaa ja on ite hihnan päässä. Sisällä sentään en joudu sitä ihme kapinetta pitämään. Ulkona olisi niin paljon kivempaa, jos saisi vaan mennä vapaasti. Uiminen on myös tosi jees. Toi mun isoveikka ei vaan ymmärrä uimisen päälle ollenkaan, niin uimassa käynti on harvinaista herkkua. Mä kyllä niin odotan ensi kesää, että pääsisi taas uiskentelemaan niiden sorsien kanssa. Tyhmää vaan, että mä oon syntynyt jonnekin pohjolaan, jossa on kylmää yli puolet vuodesta, niin ei voi uida ympäri vuoden.

Kettuja mä olen käynyt pari kertaa jahtaamassa luolassa. Olihan se ihan jees, mutta en mä nyt oo ihan varma, että oliko se nyt mun juttu vai ei. Ehkä mä annan sille vielä mahdollisuuden, jos kettu vielä joskus vastaan tulee. Linnut on kuitenkin enempi mun juttu. Niiden perään en vaan ole vielä(kään) päässyt.

Pari kertaa mä olen löytänyt metsästä ihan oikean verijäljen. Voi pojat sitä hajua oli mahtava seurata. Se oli kyllä ihan huippua. Ja mä löysin sen saaliinkin. Tai ei se kyllä kokonainen elukka ollut. Siinä oli vaan pala jalkaa jäljellä. Mihin lie hirvi oli linkannut kolmella jalalla? Sitä en kuitenkaan saanut selville, koska tän yhden koiven löytämisen jälkeen emäntä kiskas mut pois hajulta ja mentiin kävelylle ihan toiseen suuntaan. Niin tyypillistä, että juuri kun on alkanut olemaan hauskaa, niin sitten se jo lopetetaan.

Mä kuulin eilen ihan mahtavan uutisen. Mä saan tyttöystävän. Se on kyllä vasta syntynyt, jotta pitää vissiin malttaa odottaa sen aikaa, että se oppii edes kävelemään. Mä aion kyllä NIIN opettaa sen kunnon tavoille. Jos se vaikka oppisi nostamaan jalkaa yhtä nuorena kuin mä. Vai nostaako ne tytöt edes jalkaa...?!

Wagner

Minä olen Royal Pepper's Caruso (05.06.2009), mutta minua kutsutaan Wagneriksi. Minuta on nimetty säveltävä Wagnerin mukaan, ei sen sian mukaan. Eikä minulla ole vaimoa nimeltä Viivi, eikä taida tullakaan. Olen emäntäni ensimmäinen nelijalkainen ystävä, ja osittain siksi minusta on tullut mitä on. Luonteeltani olen täydellinen, kuinkas muutenkaan. Teen asiat oman mieleni mukaan. Välillä tietysti pitää tuota emäntääkin kuunnella, jotta ruokapalvelu ja ulkoilutuspalvelu jatkaa toimimistaan. Ruokapalvelun kanssa ei olekaan mitään ongelmia ollut. Ulkoilun suhteen on kyllä moitittavaa. Miksi ihmeessä pääsen ulos vain kolme kertaa päivässä? Miksi ihmeessä aamulenkki ja iltalenkki kestävän alle tunnin? Ja miksi emännän tullessa kotiin oltuaan pitkän päivän pois, hän ei halua viettää koko iltaa ulkona?! Ihme nainen. Välillä ulkona kyllä on niin karsea sää, että eihän sinne edes halua astua tassullakaan. Kuka sanoo, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Hei, mä olen oikeasti saksalainen. Siellä on varmasti paljon paremmat säät. Ei talvella 30 astetta pakkasta ja lunta niin paljon, että sukukalleuteni jäätyvät. Noh. On täällä Suomessa omat hyvätkin puolensa.. enkä mä ole edes ikinä päässyt Saksassa käymään.

Emäntä vie mua välillä joihinkin ihmeellisiin tilaisuuksiin, joissa on aina älyttömästi muita koiria. Ja sitten mä vaan kökötän häkissä ja käyn nopeasti seisomassa jossain ringissä. Mä en tajua miksi siellä käydään, mutta välillä sieltä saa jotain kivoja ruusukkeita, joita on kiva syödä. Kerran me käytiin tuollaisessa reissussa ihan ulkomailla saakka. Mä kuulemma pärjäsin siellä hyvin (1x sert ja 1 x cacib, Tarto). Musta oli vaan tosi mageeta päästä laivalle. Toivottavasti ei jäänyt vikaksi kerraksi.

Pari kertaa mä olen päässyt jahtaamaan kettuakin. Joo, ihan oikeeta kettua. Vähänkö se on hauskaa puuhaa. Mä tungen itteni sellaiseen pieneen kokoseen ja lähen jahtaamaan sitä repolaista. Harmi vaan, että se luola on niin himputin pieni, että mun on vaikea pysyä sen ketun perässä. Ja välillä, kun olen vihdoin sen ketun löytänyt, niin se hemmetti on mennyt ja puraissut mua nenästä. Mikä niitäkin viiraa? Enhän mä niille mitään muuta ois tehny, kun haukkunut vihaisesti. Sit yhtäkkiä mut vedettiin pois sieltä luolasta. Mä vänkäsin vastaan minkä ehdin, mutta ei se ole hirveen helppo pakittaa siellä luolassa. (Tuloksena 2 x LUTc). Just ku alko olla kivaa, niin piti lopettaa. Höh. Lisää tällaista, pliiiis!

Kuukausi sitten mä kävin myös Sipoossa jossain pihassa pyörimässä. Siellä oli outoa kansaa. Ne tuli heiluen mua vastaan milloin keppiä heiluttaen ja milloin ne lähetti jonkun ihme otuksen mua vasten. Kivaahan se oli, en mä ymmärrä mitä siellä oikeasti ois pitänyt tehdä. En mä stressannut, oli kiva nähdä uusia ihmisiä. Sit lopuksi mua kehuttiin kauheesti. En kyllä ymmärrä mistä, sillä mähän olin vain mä. Sain emännän mukaan huippu pisteet (246p), mutta kenelle se muka yllätyksenä tuli?! Mähän olen huippu jätkä.

Mulle tuli 1,5 vuotta sitten pikkuveikka. Aluksi mä olin vähän sitä mieltä, että ette hei voi olla tosissanne. Pitääkö mun sietää tollaista pissamaakaria?! Pari päivää asiaa mietettyäni totesin kuitenkin, että pikkuveli on ihan kiva. Nyt ilman sitä ei enää osaisi elää.